No sinä iltana sillä oli päällään ne tavalliset kotivaatteet. Harmaat collegehousut ja huppari, vielä villasukat jalassa. Ponnari ja raskaat silmät. Siinä se istui sohvalla. Televisio oli auki ja pesukone päällä. Muuten ei kuulunut mitään. Ei mitään, sillä tässäkin oli jo tarpeeksi. Siinä se istui ja ihmetteli, koska tilanne oli kovin omituinen. Että vaan istua ja miettiä. Sillä oli naistenlehti vieressä, puhelin ja tietokone, joka oli auki sylissä. Se tuijotteli työmeilejä, mutta totesi ettei niitä pitäisi nyt huolia. Se avasi privaattimeilit ja oli tukehtua. Se avasi facebookin ja päivitti statusta. Sitten blogin. Ja sitten se istui.

Siinä istuu, harmaissa housuissaan ja miettii, minkä ajatuksen ottaisi kiinni. Onko mitään sellaista, mistä ei olisi jo kertonut? Se miettii kulunutta viikkoa ja tunteja töissä, partiossa ja joskus öiseen aikaan kotonakin. Ei haluaisi liioitella kiirettä tai tekemisen määrää, mutta pitäisi olla rehellinen. Ensimmäinen ilta ilman mitään menoa ja siksi niin ihmeellistä. Tässä silmien lupsumisen rajamaastossa on niin herkillä, että Vuokko Hovatta tuo kyyneleet silmiin ja urkujen puuttuminen kirkosta saa tikahtumaan nauruun, sillä eroa sähköurkuihin ei kuulemma maallikko huomaa. Vesi valuu silmistä, kun se muistelee aamun työmatkaa ja kaikkia niitä japanialaisia automerkkejä, kuten Mazuda, Foruda ja Merucedesu Benuzu.

Arvatkaa mitä se kanssa ajattelee? Se ajattelee maanantain piirikierrosta ja tiistain tapaamista kasvuprojektin tiimoilta. On niin käsittämättömän mageeta, kun ihmiset ovat mukana täysillä ja auki. Se ajattelee myös sitä ähkyistä sähköpostiosoitettaan, joka on täynnä partiota. Täynnä tiedoksi ja kommentoi mutta arvatkaa mitä vielä? Yhä enemmän tietoja toimistolta, jossa lippukunnat pyytävät jeesiin. Tilaavat palveluita ja kysyvät apua. Ja taas siitä alkaa tuntua siltä, että kohta on aika mennä nukkumaan ennen kuin silmiä punoittaa. Aika mageeta vaan, että tästä piiristä tulee koko ajan toimivampi kokonaisuus.

Paula