Sade ropisee peltikattoihin rauhallisin raskain pisaroin. Soittelee kesän tulemista ja puiden kasvua. Kattoikkuna on auki ja valikoi huoneeseen ääntä maailman yläpuolelta. Korkealla, eikä ikkunasta näy kuin kattojen tasaisia selkiä ja taivasta, joka itkee päivää pois yön alta. Kattoja varten tarvitsee varvistaa. Rauhallinen pieni todellisuus, jossa pehmeä sänky on suurinta eikä tilasta puutu mitään kun vatsa on täynnä ja hiljaisuus. Hiljaisuus keinotekoisesta ja keksitystä aitojen asioiden sylissä. Sade ja hotellikoti. Mahdollisuus vain maata paikoillaan ja katsella.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Laitan välillä silmät kiinni ja keskityn huoneeseen. Ikkuna on auki ja kyyneleet iskevät peltikattoihin yhtä verkkaisesti kuin aiemmin. Keskityn ropinaan. Ajattelen jalkoja ja käsiä. Päätä. Koko Iidaa. Miten se makaa selällään ja tuntee kantapäiden painuvan peittoa vasten, takapuolen kohdalla olevan suuremman montun, hartioiden kulmikkaan asennon ja hiusten kutituksen niskassa. Miten selkä osuu alustaan ja muovaa siihen sopivan kolon. Oman kokoisensa vieraalle maalle. Väliaikaispaikan, jossa on hyvä.

 

Parempaa odotellessa on hyvä tehdä tästä hetkestä omannäköinen ja viihtyä siinä. Helpottaa, kun osaa iloita ja irroitella pienistä samalla kun tavoittelee kuuta taivaalta. Peiton alle käpertyen. Ropina jatkuu. Väsymyksestä vielä viimeisiä vaikkei olisi edes syytä. Reppana.

 

Iida