Yö on parasta aikaa. Taianomaista rauhaa ja pimeyttä, joka rajaa ikkunaruudun taakse näkymättömän maailman. Sisäänpääsyyn sinne vaaditaan pimeä huone ja nenänjälki lasissa. Erisävyistä mustaa, punertavaa taivasta vasten. Puita ja varjoja voisi pelätä, jos ajattelisi liian kauan. Yöaikaan kukaan ei halua minusta mitään vaikka olisin hereillä. Istuisin tietokoneella ja ajattelisin omiani. Yön taikaan kuuluu suojakuori. Aika. Ei soitella noin vaan. Ei oleteta, että olisit. Yö kuuntelee.

Yö on parasta aikaa. Hiipii eteenpäin kellon viisareissa, television ohjelmissa, jotka muuttuvat poliisisarjoiksi, myöhäiselokuviksi ja vihdoin chateiksi. Ajatusten rauhaa ja asettumista. Pian alkavan eilisen siivoamista sivuun ja siirtymistä samalla syttyvään uuteen päivään. Uuteen yöhön, josta uusi päivä ottaa vauhtinsa. Mikä nyt tuntuu rauhoittumiselta ja ajan ottamiselta, vaihtuu aamuun mennessä väsymykseksi. Yön henkinen venyttely särkee pian silmissä ja päässä. Yö runtelee.

Yö on parasta aikaa. En tiedä parempaa hetkeä kuin tyytyväisen päivän ilta, jolloin onnelliset ihmiset menevät nukkumaan. Paras yö syvässä unessa. Lähellä ja turvassa, kun mustia puita tai pimeitä varjoja ei edes muista. Lämmintä ja aitoa, kuin olisi koko yön paketoituna peittoon ja ympäröitynä vain hyvillä asioilla. Ikkunaruutujen tällä puolen. Yö suojelee. 

taikaa

Paula