Kotona turvassa. Hyvää teetä, siinä kolhuisimmassa kupissa. Jalkoja särkee koko päivän seisominen. Hymykin on hyytynyt aikoja sitten kun ei ole enää ketään tiskin toisella puolella. Pimeä asunto. Piilossa. Pehmeissä vaatteissa ilman liikettä tai ruuhkaa. Ilman kaikkea ja kaikkia. Hiljaa ja varoen, ääneti, totuttelen olemiseen. Siihen, että olen. Oikeasti olen olemassa.

Kulunutta viikkoa voisi kuvailla yhdellä tunteella. Riittämätön. Ei ole tarpeeksi, ei oikein riittävästi mihinkään. Aina jotenkin puolinaista tai yleensä vielä vajaampaa. Epävarmuutta ja pienuutta. Sivalluksia. Pitkien päivien jälkeisiä raskaita aamuja. Jatkuvaa puhelinta ja sähköpostia. Opiskeluintoa tutustuessa toiseen toimintoon, vaikka omat työt painavat päälle eikä jaksa enää keskittyä. Samalla vahva epäilys siitä, mitä itse osaa vai osaako mitään.

Minulla on nykyisessä työssäni upea mahdollisuus tutustua erilaisiin tehtäviin ja ihmisiin, saada laaja näkemys siitä, mitä kaikkea talossa tehdään. Tällä viikolla olin asiantuntijoiden ympäröimänä, alansa huippujen, joiden kieltä en aina ymmärtänyt. Kadehdin sitä innostusta ja syvällistä osaamista, mikä heistä hehkui. Vahva tietoisuus siitä, että osaan ja olen hyvä. Ylpeys omasta työstä, oman tietotaidon käyttämisestä yrityksen hyväksi. Pienenin kerta kerralta. Mietin pitkään ja hartaasti, mitä minä oikein osaan. Mistä innostuisin noin? Mistä puhuisin kipinöitä äänessä, voimatta välttää rönsyjä? Niin, että tumma tuli leiskuisi silmissäni? Niin riittämätön olo.

Tiedän, että partioon löytyy paloa ja kipinöitä, mutta riittämättömyyden tunne tappaa tehokkaasti. Kun oma osaaminen ja pätevyys epäilyttävät, kun priorisointia, valintoja ja paneutumisen tasoa joutuu selittämään. Kun tekee parhaansa ja on silti riittämättömän oloinen. Osaamaton.

Jalat ylös. Teen jälkeen lasi viiniä ja hyvää juustoa, tuliaisia työmaalta. Joskus myöhemmin silmät kiinni, kauniissa ajatuksissa.

Harjoitukset jatkuvat. Kipu kertoo kehityksestä.

katkoviivana,

Paula