Ihan parin päivän sisään ollaan taas oltu tilanteessa, jossa itkuraivari on lähellä. Kun aika ei riitä. Etsiskelin heittoistuimen kahvaa tai hätäpaniikkinappulaa. Flunssa tulee takaisin ja aamulla heräsin silmätulehdukseen. Jatkuva univaje. Tuska, ahdistus, epätoivo. Ei sentään sitä litanian viimeistä vaihetta. Paljon partiota ja pitkiä työpäiviä. Työmatkoja tehottomasti autolla. Iltoja netissä, syystä tai toisesta. Tuskastelin oman vapaa-ajan puutetta. En neulo enkä lue. Aikataulutan, tehostan ja suoritan. Taas. Voi pihkura.

Kuulin eilen kollegalta, että jonkun mielestä juuri partio on aikaa itselle. Sain apua pohdintaan ja päätin ryhdistäytyä alkaen tästä illasta. Pelisäännöt. Nuhaisen Paulan huomiointia. Lukemista. Hehkutin toiselle kollegalle, että kyllä, tänään muuttuu. Kampaajan jälkeen syön, pesen pyykkiä ja luen partioneuvoston papereita. Yhdeksältä aion katsoa CSI:n. Sain huomautuksen noista neuvostopapereista. Onko se aikaa itselle?

Hmm....miten on, onko partio oikeasti aikaa itselle? Näin äkkiseltään sanoisin, että ei. Vastaus on huono, koska kyllähän tästä paljon saa itsekin, mutta tasapainotilasta on päästy lipsumaan. Juuri nyt tuntuu, että partio vie aikaa itseltä, neulomiselta ja lukemiselta. Oikeasti kyse taitaa olla siitä, että lähikuukausina työ- ja siviilirintamalla on siirrelty lohkareita eikä nykyistä settiä enää hallita entisin keinoin. Partiolle ei ole enää aikaa keskellä päivää vaan iltaisin ja viikonloppuisin, samalla tontilla kuin oma aika. Onneksi asioilla on tapana järjestyä.

Kävin kampaajalla. Kohta alkaa CSI. Aikaa itselle. Älkää tulko tänään käymään.

kaksintaistelun tuoksinasta,

Paula