Partiolainen voi olla kovin vaatelias perheenjäsen. Partiojohtaja on jo lähes mahdoton tapaus etenkin, jos perheeseen kuuluu myös siviilejä. Partiopariskunnilla on takuulla omat harmistuksensa liittyen saman harrastuksen jakamiseen, mutta partiolainen-normaali -liitoissa kummastuksen aiheita on varmasti enemmän. Kokemuksen syvällä rintaäänellä todettakoon, että molemmissa on puolensa, mutta siviilin venyminen partiolaisen arkeen on aikamoinen akrobaattitemppu.

Mietin juuri viime viikonloppuna sitä, miltä partio oikein näyttää jos seurailee vaikkapa omia touhujani kotiväen näkövinkkelistä ilman omaa partiokokemusta (hetkellistä sudareissa viivähtämistä ei voi laskea). Partioni on siellä täällä lojuvia purkamattomia laukkuja, tietokoneen ääressä istumista ja puhelimessa puhumista, venyviä iltoja, leirejä, viikonloppuja poissa fyysisesti ja rankempien settien jälkeen henkistä poissaoloa ainakin yhden vuorokauden verran. Kotona näkyvät myös kiukut ja raivarit enemmän kuin muualla. Nurkissa ja varastoissa lojuu ties mitä sälää ja tavallisetkin illanistujaiset muuttuvat helposti hetkessä partionparannuskeskusteluiksi. Keittiön pöydän ääressä pidetään virallisia ja epävirallisia partiokokouksia, pyykkikoreissa varisevat neulaset ja hiekka. Minulla on yleensä jotain menoa. Kahvilatapaamisia, partiopolitiikkaa, nokea, kilpavarustelua, sekasaunoja, makuupussin tuuletusta, aina täynnä oleva muistitikku, läjä partiohuiveja kirjahyllyn kulmassa. Kuinkakohan paljon tätä oikein voi ymmärtää?

Olen 24/7 partiolainen mutta samalla kai myös opiskelija, toimihenkilö, tyttöystävä, kaveri, partiolaisen tytär, naapuri ja muutakin. Ainakin lähimmilleen soisi mitalin siitä hyvästä, että elävät mukana ja ovat oppineet antamaan tilaa sekä tukemaan. Sivullisista uhreista läheisimmät ottavat vastaan aika paljon siitä partion nurjasta puolesta eivätkä ehkä koskaan ole todistamassa niitä huippuhetkiä. Iltanuotioita, sudarileikkejä, leiripäiviä, lasten ja aikuisten hymyjä. Kotiin ei näy se, miten kokouksilla ja sähköposteilla saadaan asioita etenemään, miten puhelimessa voi oikeasti parantaa partiomaailmaa. 

Jotenkin hyvältä ja mielekkäältä tämän minunkin partiotouhuni täytyy kuitenkin näyttää. Partio tuntuu siviiliäkin kiehtovan ja oma osallistuminen ei liene kaukana. Vaikka kyllä tässä on koko huusholli osallistunut jo vuosikausia kuskina, roudarina, lähettinä ja olkapäänä vähintäänkin. Päästään taas kiitokseen. Ehkä mitalit pitäisi sittenkin unohtaa ja panostaa aikaan. Aikaan, jolloin on vähän vähemmän partiojohtaja ja vähän enemmän jotain muuta. Tai jos antaisi niille keskeisille sivullisille enemmän mahdollisuuksia olla mukana ja osallistua, pääsisi näyttämään niitä huippuja ainaisen suon sijaan? Miten kertoisin elämäni ei-partiolaiselle, kuinka tärkeällä panoksella hän onkaan harrastuksessa mukana?

Paula