Jouduin kuluneella viikolla tilanteeseen, jossa minulta kysyttiin, mikä on elämäni suurin saavutus. Luulen, että tiedän nyt, miltä "Haluatko miljonääriksi" -kisan poloisesta kilpailijasta tuntuu näennäisesti simppeleidenkin kysymysten äärellä. Vaihtoehtoja on rajallinen määrä ja juuri se oikea pitäisi valita. Käsillä on kaikki. Kaikki tai ei mitään. Oma tilanteeni ei ollut ihan näin dramaattinen, jaossa ei ollut suuria rahasummia, mutta riittävän seisauttava kuitenkin. Ei saisi kuulostaa tyhmältä, pinnalliselta eikä välinpitämättömältä. Valitse oikein, valitse nyt tämän kerran oikein. Neljä silmäparia tuijottaa. Minä tuumin. Ilmeisesti liian kauan.

Jos ikää on lasissa 27 vuotta, perheeseen ei kuulu lapsia, työura on vasta urkenemassa samalla kun opintoja pitäisi päättää, meriittilistalta ei löydy julkaisuja, mainittavia urheilusaavutuksia eikä keksintöjä, mitä tällaiseen kysymykseen oikeasti pitäisi vastata. Elämäni suurin saavutus on luultavasti vasta edessä päin. Tuntuu epäreilulta kysyä tuollaista. Kysykää kun olen 50-v tai 80-v. Jos silloin ei ole mitään sanottavaa, olen hukannut vähintään yhden ihmisen verran aikaan.

Siinä sekunttien miettimisajan kuluessa ajattelin tekemisiäni, yritin pohtia ja puntaroida. Tuntuisi typerältä kutsua johonkin kouluun pääsyä tai valmistumista elämän suurimmaksi saavutukseksi. Paljon suurempaakin on tapahtunut. Vaihtarivuosi oli oikeasti iso juttu, mutta suurin saavutus....? Eikä tässä kohtaa voinut toisaalta vitsailla vaan jotain oikeaa olisi keksittävä. Mielessäni pyöri monta partiojuttua, isoja projekteja ja itselle tärkeitä pestejä. Yleisöni ei ehkä kuitenkaan olisi niitä ymmärtänyt. Vastasin jotain elämään ja tasapainoon liittyvää, mikä ei kyllä tuntunut kovin nokkelalta.

Jälkeenpäin muistelin yläasteella tekemääni kirjailijatutkielmaa Tove Janssonista. Tovelta oli jossain haastattelussa kysytty täsmälleen sama kysymys kuin minulta nyt. Arvostettu kirjailija, joka on saanut palkintoja, mainetta ja julkisuutta nimesi suurimmaksi saavutuksekseen osallistumisen jalkapallopeliin. Tove oli kävellyt urheilukentän laidalla, jossa poikajoukko oli pelannut jalkapalloa. Yllättäin pallo lensi kentältä Toven jalkoihin ja hän päätti potkaista sen takaisin kentälle. Jostain kumman syystä potkusta tuli täydellinen ja pojat kentällä hurrasivat.

En edelleenkään tiedä, minkälaisia asioita oikeasti pitäisi kutsua elämänsä suurimmiksi saavutuksiksi mutta Toven muistettuani ajattelin ensimmäisenä omaa laumaani vuosien takaa. Lj:n pestistä luopuminen on ollut yksi haikeimpia hetkiäni partiossa. Laulu, ylioppilaslahja ja omat sudarit. Viimeistä kertaa.

Saavutuksia on monenlaisia ja jotkut niistä niin henkilökohtaisia, että vain läheisimmät voivat aavistella vaikkeivät ehkä tiedäkään. Mutta on myös oikeita, suuria saavutuksia partiossa. Suurimpia siellä lippukunnissa, suhareidein, vartiolaisten, vaeltajien ja johtajien parissa. Sen suurempaa ei olekaan kuin toimiva lippukunta. Ihan oikeasti, ei ole.

Paula