Oli  paahtavan päivän tahmea ilta. Kuusitoista tuntia intensiivistä, taukoamatonta Ravelin Boleroa: aamun alkutahdeista illan tunteihin jatkuvaa jännitettä, junanlailla eteenpäin puskevaa tekemistä, nihkeitä tuoleja, hiestä raidallinen paita, selkeä suunta ja nouseva syke. Työpäivä jatkui partiona, venyen, hiostaen, Boleron tavoin piinaten ja pitäen kiinni.

Illalla viimeiset lyönnit saattoi jo aavistaa. Päivän pyöritys ajoi lopun lähetessä lenkkipolulle purkamaan. Taivas alkoi täyttyä pilvistä. Sadepisaroiden etujoukko ilmoitti tulevasta jo metsän rajalla. Vielä olisi voinut kääntyä, mutta askel piteni ja tossut veivät eteenpäin. Pienestä ropinasta rummutukseen oli lyhyt matka. Sateen yltyessä kasvoi myös vauhti, joka vei yhä syvemmälle hiekan roiskuessa jaloille. Pisaroiden mukana tuska iskeytyi maahan ja ikävä valui vetenä pitkin poskia.

Tuulenpuuskat pakottivat eteenpäin, veivät kierrokselle tutuille poluille ja risteyksiin, pakottivat muistamaan ja muistelemaan. Piinaavan paahtavat kuukaudet, haudatut ajatukset ja päivän polttava kuumuus saivat vastaansa kirpeän kesäsateen hellän piiskan. Takaa-ajetun matka taittui joutuin, sydän hakkasi ja vesi valui valumistaan. Tie vaihtui poluksi tai polku tieksi. Viitoilla ei kai ollut enää väliä.

Boleron lopputahdit kumisivat edessäpäin. Askel painoi mutta lennätti. Pakko päästä perille.

Viimeiset iskut, hiljaisuus.

Pyyhin poskipäitä märällä kädellä.
Hengitys tasaantuu.
Vilunvärähdys.
Hymy.



Paula