Ojanpiennar kasvaa  maitohorsmia ja  heinää. Asfaltin epätasainen reuna on kivistä röpelöinen.  Kesän haalistama hiekka hivuttautuu tuulen mukana yhä pidemmälle seisakkeella, jonka laidalla seisoo Honkajärven kioski. Se on pieni ja matala puinen rakennus, katon reunassa vaappuu kellertävä kyltti haaleansinisillä teksteillä. Honkajärven kioski. Ovi on teljetty ja kioskin luukulla on vaneri. Autot ajavat tästä sataa ohi, niinkuin me.

Toinen oja, lisää maitohorsmaa.  Jykevä kivitalo ilmestyy äkkiä koivujen takaa ja pakottaa katsomaan itseään. Isot uhmakkaat kirjaimet seinässä. Makkarkosken osuusmeijeri. Talo tuijottaa takaisin. Ikkunat on lyöty joskus sisään, keltainen maali saa rapista rauhassa. Pihalla on tilaa heinän kasvaa. Kahdeksankympin nopeusrajoitus.

Kotioja, horsmia ja heinää. Tuttuja taloja, hiekkatietä ja asfalttia missä pitääkin. Ajan haalistamaa, siellä täällä uutta ja ihmeellistä. Lapsuuden maisemia, hammaslääkäri, pulkkamäki ja se naapurin piha, johon ei saanut mennä leikkimään ilman lupaa. Sunnuntaiaamun sauvakävelijä ei herätä huomiota, vaikka hiljentäisi postilaatikoiden kohdalla etsien tuttuja nimiä.

Sauvoessani läpi lapsuuteni kaupunginosan mietin Honkajärven kioskia, Makkarkosken osuusmeijeriä, partiota, maitohorsmia ja ohi kiitäviä autoja.  Tarvittaisiin syy pysähtyä, ottaa omaksi ja laittaa kuntoon. Syy sitoutua vanhaan, joka kaipaa remonttia. Tarvitaan sinua ja minua, jotta muutkin kiinnostuisivat eivätkä ajaisi ohi. Jos tulevaisuudessa kaikki olisikin paremmin, laatu ja määrä kohdillaan, kioski pelastettu ja osuusmeijeri jonkun onnellisen suurperheen unelmakoti?

Nostalgia ei ehkä kanna, mutta innostaa.

Paula