Kaikenlaista ne tuolla Uudenmaan rajojen ulkopuolella keksivätkin. VSPläinen särmäily sai jälleen uuden merkityksen (tällä kertaa ihan hyvässä ; D ) kun tutustuin mahdollisimman konkreettisesti Satahangalla systeemiin, jossa 1200 hengen leiri muonitetaan keskuskeittiöstä ja ihan näppärästi. Jos tiskissä olevien ampäreiden ja saunakauhojen määrää ei lasketa. Ja tulikuuman perunamuussin aiheuttamia palovammoja. Mutta kyllä, oli se aikamoinen näky, kun alaleirit marssivat 15 minuutin porrastuksilla ruokapöytään, megafoni soi ja ruoka liikkuu.

Ensimmäinen ruokailu meni ihmetellessä. Todellakin, ruoka liikkui eivätkä ihmiset, paitsi ne, joiden kohdalle pöydässä sattui tyhjä ämpäri. Ämpäri mukaan ja tiskille hakemaan täytettä. Siellä se heiluin minäkin kertaalleen mättämässä muussia 2 litran kauhalla ämpäreihin niin vauhdilla kuin vain ikinä kykenin. Muussia muussin perään, housuille ja kengille kanssa. Ämpärit katosivat pöytiin ja kohta tuli uusia. Ei lainkaan hassumpi ajatus, että ihmiset eivät jonota tai yleensäkään liiku, vaan ruoka menee sinne, missä lusikat ja lautaset odottavat. Jos nyt sitten tehokkuus on se, mitä haetaan. Voisi kai sitä vähän lunkimminkin ottaa, mutta keskuskeittiönä tuo tuntui kovin hyvältä tavalta toimia.

Satahangan jälkeen jatkoimme matkaa kohti saaristoa. Lauttavälejä ja merituulta, myrskyjä ja suolaveden roisketta. Saaria, joiden pienillä kiemuraisilla teillä oli liikennemerkkejä varoittamassa näkemäesteistä. En koskaan oikein ollut varma, mistä varsinaisesti varoitettiin, mutta siinähän se varmaan onkin. Kun ei tunnista, mistä kaikesta muodostuu näkemäesteitä. Elämässä ja tien päällä. Jotain jää hämärään, eikä enää osaa ajatella, että ihmiset voisivat olla paikallaan ja ruoka liikkua kun aina on tehty toisin. Tai että ... jotain muuta. Henkilökohtaisista näkemäesteistä puhumattakaan.

Paula