Lauantai livahti läpi sormien melkein huomaamatta. Kimalteli aamulla vielä auringonsäteenä ikkunassa, valui hikipisaroina spinningissä ja karkasi hammasta purren pumpissa. Säteili silmistä kotiin kävellessä, sillä salin sisältä saa voimaa ja lauhkeutta mihin tahansa. Olla vähän tasaisempi. Ettei väsykiukku tai toimien alla turhautuminen saa valtaa. Kun tanko nousee viimeiset sekunnit puhtaalla raivolla ja hiki pisaroi olkapäillä tietää olevansa. Jotain. Ihan oikeasti ja elossa. Kun ääriviivat, omat rajat, oli tältä päivältä määritetty, laitoin vaeltajahuivin ja nappulat kaulaan. Kohti Keravaa.

Päivän partiopalana olin kutsusta käymässä Eräkamujen luona kylässä. Puhumassa menneistä, kertomassa millaista on olla lippukunnanjohtaja, mukana vihollinen karua tekstiä siitä oikeasta arjesta ja miten sen aikanani itse näin ja koin. Minulla oli aloittaessani ajatus lpkj:n päiväkirjan pitämisestä, jotta seuraajalla joskus olisi jotain konkreettista ja oikeaa, mihin perehtyä. Kirjoitin vuoden verran, loppua kohti yhä harvemmin, koska tiesin, etten koskaan voisi antaa vihkoa eteenpäin. Kirjoitusvälin pidentyessä käsiala kävi sotkuisemmaksi, huutomerkit raivoisammiksi ja kieli...vähemmän painokelpoiseksi.

Teksti ensimmäiseltä lpkj-vuodelta yllätti itsenikin. Olin ehtinyt unohtaa paljon siitä suunnattomasta huolesta ja tuskasta, turhautumisesta ja paikkaamisesta. Innostuksen ja halun saada lippukuntaa kehittymään muistan hyvin. Halusin lippukunnanjohtajaksi, halusin kehittää toimintaa ja johtaa lippukuntaa yhä paremmaksi, toimivammaksi ja kivemmaksi paikaksi harrastaa partiota. Vihko kertoi venymisestä, papereista, lupauksista ja luistamisesta, toisten tekemisten paikkaamisesta, huolesta ja harmista.

Lippukunnanjohtajan paikka on yksinäinen ja raaka. En tiedä miksi sitä kutsuisi, ehkä kokonaisvastuuksi, moraaliseksi vastuuksi tai joksikin.... muuksi. Lippukunnanjohtajalle lippukunta on oma ottolapsi usealle vuodelle, silmäterä jolle haluaa vain parasta ja josta kantaa jatkuvaa huolta. Jonka eteen tekee kaiken. Meillä oli varmasti ihan ok hallitus mutta silti tuo ensimmäinen vuosi on ollut tulipalojen sammuttelua. Seuraavat kaksi menivät jo jouhevammin eikä lpkj-kauteni tainnut olla kovin traumaattista lippukunnassa muutenkaan. Ehkä jäi jotain järkevää jälkeenkin.

Jokainen lpkj varmasti tietää mistä puhun. Lpkjn vastuu, halu ja velvollisuudentunto kaiken suhteen. Vaikka tekeminen olisi jaettua niin velvollisuudentuntoa ja vastuuta ei voi delegoida. Vaikka hallitus toimisi koko ajan paremmin niin kuin meilläkin kävi, ei huoli häviä koskaan. Ei vaikka tehtävänsä olisi luovuttanut jo aikoja sitten eteenpäin. Edelleen seuraan ja huolehdin: oli kyse mistä tahansa, tarkastan aina ensin miten oma lpkni on asian hoitanut, pärjännyt, ilmoittanut, hakenut merkkejä, osallistunut ja niin edelleen. Vaikka pelikenttä on nyt laajempi ja oma lpk vain yksi lippukuntien kokonaisuudessa, sitä seuraa erilaisin silmin. Otto-omaansa kolmen vuoden ajalta. Joskus tekee mieli soittaa perään.

Tänään esillä oli se raaka lpkjn arki, jota olen aikanani purkanut paperille. Silti olin jo silloin sitä mieltä, että lpkjn homma oli parasta partiota. Diggasin pestiä todella ja sain siitä enemmän kuin monesta muusta. Yhdessä silloisten hallitusten kanssa tehtiin ja saavutettiin kuitenkin kaikenlaista. Muistan monta ylpeyden hetkeä, kun sivusta seuraten sai iloita siitä, miten tapahtumat toimivat, johtajat kasvoivat tehtävissään ja lpkn käytännöt kehittyivät. Muistan pieniä ja isoja saavutuksia, yhteisiä, muiden ja omia, joiden kautta saatiin aikaan ja tehtiin. Isolla sydämellä. Ihan parasta.

Paula