Aurinko paistaa ja oikeastaan pitäisi kirjoittaa viime maanantaista. Supermaanantaista, jolloin kolmas setti kasvukavereita kokoontui Pukkilassa, samaan aikaan Järvenpäässä perustettiin uutta lippukuntaa ja kirsikkana kakun päällä meidän Marskimme oli ottamassa vastaan Toimiva PJ-apurahaa Nokian pääkonttorissa. Niin monta iloista aihetta ja syytä olla onnessaan! Viikon parhaita hetkiä maanantaina partiossa ja muutenkin, kun ajelin kauniissa valoisassa illassa kohti Hyvinkäätä valmiiseen iltapalapöytään. Tänään on sitten tullut kunnolla takkiin.

Tiedättekö sen hetken, kun tietää kämmänneensä ja huolella. Kun tajuaa, että on tullut ehkä loukattua ja pahoitettua monenkin mieli, eikä voi enää tehdä mitään. Kun jotain lipsahtaa ja lepsahtaa noin vaan omista arkistoista. Ensin tulee tuskanhiki kun tutkii, onko mitään enää tehtävissä. Sitten kädet tärisevät ja viikon väsymyksestä herkässä olevat kyyneleet ovat nousemassa silmiin. Sitten tajuaa, että asia on jo mennyt eikä enää voi perua ja alkaa jälkihoito. Oma ja muiden. Anteeksipyyntöjä ja tärinää, kun etsii oikeaa puhelinnumeroa soittaakseen ja pahoitellakseen. Ja muutaman puhelun jälkeen miettii, tuliko asia todella hoidettua ja vieläkö pitäisi soittaa johonkin. Ja oliko kaikki todella niin ookoo kuin miltä luurissa kuullosti.

Tärinä jatkuu vielä kansalaisopiston kevätnäyttelyssäkin, jossa tehtävänä oli etsiä oman äidin 24 eri työtä. Odotan, koska puhelin soi ja joku on vihainen syystä. Toivon, että puhelin soisi ja asiat saataisiin selvitettyä ettei jossain jää kytemään ja yhteistyö on sitten siinä. Puhelin ei soi eikä sähköposti pauku. Sen jälkeen tulee voimattomuus, kun ei enää tiedä mitä tehdä ja toivoo parasta mutta pelkää pahinta. Kun oikeasti vain haluaisi keskustelua, ajatustenvaihtoa ja lopputulemana parempaa partiota. Ei olisi varaa kämmäillä näin tärkeiden ihmisten ja asioiden kanssa.

Pahoillani, niin suuresti ettette uskokaan.

Paula