Pääsiäismatkailussa on päästy siihen kohtaan, että paluu kotiin on väistämätöntä. Tai jo tapahtumassa. Tässä samalla, kun kulutan läppärin akun viimeisiä virtoja, ohitamme Hiljaisen kansan ja Kajaani alkaa olla lähempänä kuin Kuusamo. Neljä siunattua päivää hiljaisuutta ja hankea, pitkiä päiviä mäessä ja hyvin nukuttuja öitä, joista saa herätä omia aikojaan hotelliaamiaiselle. Sipulipukeutumista ja kunnollisia varusteita. Polte reisissä ja pohkeissa, kun monennen päivän jälkeenkin vielä jaksaa innostua ja hihkua uudesta aamusta rinteissä. Yksi tekstiviesti, ei yhtään puhelua. Ei ainuttakaan avattua sähköpostia. Kone auki vain säätietoja ja kesän festareita varten. Lomasuunnitelmia loman keskellä, koska aina pitäisi olla jotain, mitä odottaa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kilometri kilometriltä arki ja työt alkavat lähestyä, vaikka vielä ehtii tulla ilta ennen kuin kotipiha edes häämöttää huomisesta työpäivästä puhumattakaan. Vielä ehditään lukea hömppälehtiä ja syödä matkakarkkia, pysähtyä kahville ja tankata autoa. Monta sataa kilometriä ja liuta tunteja ehtiä laskeutua rinteestä ja asettaa aivot partioksi ja työksi. Sinkoilevat jo, kaikki suunnitelmat keskiviikon Kasvukaveri-tapaamiseen ja perjantain Toiminta kasvuksi –ohjausryhmään. Malttamattomana silti viikonloppuun, kun saa taas olla kotona. Koska oleminen ja lataaminen on nykyään paljon tärkeämpää kuin ennen.

 

Paula