Se rahi on niin suuri, että siinä voi aikuinen istua jalat suorana ja niin leveä, että aikuisen lisäksi siihen mahtuu tarjotin ja pino kirjoja. Tarjottimella on kaksi tyhjää vanukaspurkkia sekä pikkulusikat, joilla on selvästi ollut osuutta vanukkaiden katoamisessa. On siitä kaksi mukiakin. Hattivatteja ja sellaisia. Ruskeat kahvirinkulat pohjalla. Siinä istuessaan voi ottaa läppärin syliin ja kirjoittaa kuin olisi autiolla saarella. Omalla saarekkeella siinä keskellä olohuonetta. Ei voi laittaa jalkoja lattiaan, paitsi venyttämällä matolle saakka. Ne on ne alligaattorit, joista ei koskaan tiedä.

Siinä se on tänään istunut ja aika monta tuntia. Välillä sähköposteja siivoten, välillä kirjoittaen ja katsellen. Ja sitten taas kirjoittaen. Partiota, mitä siihen nyt kaikkea kuuluu. Suunnitelmia ja listauksia. Asioita, jotka voi rastittaa to do-listalta tämän viikon osalta hyvillä mielin. Sitten se loikkasi maton kautta eteiseen ja kävi laittamassa ruokaa sen toisen kanssa, joka istui omalla saarekkeellaan työpöydän ääressä toisessa huoneessa. Ja takaisin saarelle. Pinojen keskelle. Kirjoja ja artikkeleita. Avoimista innovaatioista, käyttäjälähtöisyydestä. Siitä, millaisia kuluttamisen käytäntöjä Ruotsin laivalla esiintyy tai miten kodin elektroniikka näkyy sisustuslehtien kuvissa (ei muuten näy). Niiden keskellä se on istunut ja alkaa hämärtää. Istunut ja kirjoittanut.

Gradun palauttamisesta ei ole kuin reilu vuosi, mutta mieli roihuaa ja kipinöi. Työn ohessa, mutta kuitenkin. Miten rajalliseksi oma elämä käy kun alkaa tehdä vain sitä, mitä toimenkuva, vaikka laajakin, edellyttää. Kun ei enää voi loikkia kurssilta, laitoksesta tai koulusta toiseen vaan arjen oppiminen on laajuudessaankin jotenkin ... tiettyä. Opintojen hallitusta kaaoksesta tuli jossain vaiheessa kokonaisuus, josta on ollut hyötyä ihan oikeasti. Takaisin kaaokseen ja unettomiin öihin. Työajattomaan työaikaan, jossa on kirjoitettava silloin kun parhaalta tuntuu. Olen kaivannut lukemista ja kirjoittamista, sellaista, joissa pohjatekstit ovat vaikeita ja omat ajatukset epäselviä. Deadlineja kirjoituksille ja oivalluksia kun pystyy perustelemaan itsensä ja oman erimielisyytensä, etenkin niitä. Sitä puolipakkoa, jolla on tehtävä tilaa ajatuksenjuoksulle sormien kautta ruudulle, printteristä konkreettiseksi tuotokseksi ja paluuta ruudulle hiomaan, taas eteenpäin ja takaisin, kunnes joskus lopulta viime tingan tienoilla on loppu. Sitä oloa, kun valmis on viimein valmista ja juuri printattu paperi lämmittää sormia ja sivunumerot ja viitteet ovat kohdillaan ja oma teksti tuntuu omalta ja ...

Tietäisin mitä tekisin toukokuussa.

Paula