Melkein valmis on käytännössä kyllin hyvä. Kun pedillä on paikka ja katossa lamppu, ei lopuista jaksa oikein ressata. Muutama puuttuva lista ja yksi seinällinen puuttuvaa vaatekaappia kirpaisevat joskus, pääasiassa silloin, kun joku niistä muistuttaa. Liikaa ajattelemista vaativia asioita, kun pitäsi osata valita oikeanväriset ovet, joita sitten seuraavan iän tuijottelee sängystä aamuin illoin. Tai kun ei muista, mille syvyydelle piirustukset on tehty eikä ole vielä edes varmistanut, miten vinoon pohjaan saadaa suoralta näyttävä kaapisto. Ahdistus ja päänsärky. Voivotusten voivotus. Kun vain olisi jo valmista.

Remonttimme on juuttunut melkein valmiiseen. Sellaiseen olotilaan ja ulkomuotoon, joka kulkee mukana arjessa ja juhlassa, eikä ahdista koska puutteita ei tavallisessa tohinassa ehdi huomata tai muistaa. Johtuu ehkä siitäkin, että kaikki omat vaatteeni ovat jonkun oven takana turvassa eivätkä irtorekillä makuuhuoneen nurkassa. Iltaisin ei millään jaksa tarttua toimeen eikä viikonloppuisin ole ollut aikaa, selittelee hän näppäimistölle, vaikka totuus on myös osaksi viitseliäisyyden puutetta. Huomautuksista tulen kärttyiseksi, vihjailusta vihaiseksi. Juututuksessa kaiken aikaa, kun muuta elämää on aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Melkein valmis ei millään voi olla riittävän hyvä. Ei remonttia ole tähän saakka tehty sen takia, että se loppuiäksi tai edes lähi-ikuisuudeksi jäisi melkein valmiiksi. Kyllä tarkoitus on saada valmista ja loppuun, maalia sinne ja hieman tuonne. Kaapit, verhotanko ja verhotkin. On ajan ja energian hukkaa tehdä suuremmaksi osaksi ja sitten jättää siihen lojumaan. Viimeistä silausta vaille. Niin kuin ei osaisi arvostaa tarpeeksi eikä olisi valmis viemään aloittamaansa loppuun. Huono omatunto, kaappien kaipuu ja kumppanin lievä vihjailu saavat ehkä toimimaan. Vähitellen. Pakostakin. Ja sitä paitsi, talouden atk-laitteistoa ei kuulemma uusita ennen kuin auto- ja kaappiprojektit on saatu päätökseen ja Iida tahtoo kovasti telakan.

Autoprojekti? Siitä ehkä sitten toisella kertaa....Iida Kiukkuisen kuulumisia.

Paula