Olohuoneen nurkassa on omituinen tila. Tuossa kirjahyllyn ja tv-tason välissä. Jonkinlainen ei kenenkään maa, johon iso tyräkki ja pari bambuistuinta tuntuvat ajautuneen paremman puutteessa. On siinä kaiutinkin, mutta sen kuuluukin olla. Muista en niin tiedä, koska olohuoneen nykyaikaisen ajanlaskun mukainen eittämätön hallitsija on poissa. Joulukuusi tuli samalla kun huone sai sohvan ja ulkonäkönsä, mutta tänään oli kuusen vuoro lähteä. Varisemaan muualle, pian saunan pesään polttopuiksi. Kummallisen tyhjää. Valotonta. Kuinka sitä niin nopeasti tottuukin asioihin, ihmisiin ja tapoihin toimia.

Samanlaista luopumisen tuskaa oli tänään muuallakin omassa kotona. Minulla on vaatteita varmaankin kolmen tämän kokoisen naisen tarpeiksi. Kuinka sitä voikin olla kovin kiintynyt possunpunaisiin farkkuihin, joita ei ole käytetty vuoden 1997 jälkeen tai siihen 90-luvun kokoiseen flanelliseen ruutupaitaan? Tänään harjoittelin luopumista ja perkaamista myös vaateasioissa. UFF sai lahjoituksen kunhan eniten järkyttävät oli karsittu kasasta. Ja silti kaapissani on edelleen melkein kolmetkymmenet pitkät housut. Ehkä vieläkin voisi luopua?

Uuden vuoden alettua en ole tehnyt yhtään varsinaista lupausta, koska en niihin oikein usko. En lupaa enempää liikuntaa tai vähemmän herkuttelua, en lupaa nukkua pidempään tai nähdä kavereita enemmän vaikka kaikkeen tähän olisi tarvetta. Mietin mielummin sitä, mistä kaikesta en aio luopua. En aio luopua siitä hikisen nääntyneestä tyypistä, joka katsoo väsyneesti treenisalin peilistä. En aio luopua siitä tunteesta, kun edes joskus herää ilman kelloa ja juuri silloin kun on sen aika. En aio luopua ystävieni numeroista, osoitteista, enkä kantista soittaa pitkienkin aikojen päästä.

Luopumisessa ja loppumisessa on aina kaksi puolta. Se, mikä on pois ja vähemmän ja se, mikä on kuitenkin enemmän. Kun päättää olla luopumatta niistä tärkeimmistä asioista ja perkaa loppuaiseksi turhia pois. Pysyy tasapaino.

Jumppaa ja keksejä loppuaiseksi. Pysyy tasapaino.

Paula